Hallintopäätösten oikeudellisessa arvioinnissa keskeistä on oikeusvaltioperiaatteen (laillisuusperiaatteen) ulottuvuus sekä subjektiivisten oikeuksien huomioonottaminen. Tuomioistuimet eivät kontrolloi hallinnon toimintaa. Tosin Tanskan perustuslain 63(1) pykälässä ilmaistaan, että tuomioistuimet arvioivat ”hallinnollisen vallankäytön rajoja” (”Domstolene er berettigede til at påkende ethvert spørgsmål om øvrighedsmyndighedens grænser.”). Säännös on epäselvyydessään herättänyt runsaasti keskustelua.
Joillakin unionin oikeuden aloilla oikeusturvan saatavuutta ja tehokkuutta sekä jossain määrin myös oikeusturvamenettelyä on määritelty unionin lainsäädännössä. Etenkin kilpailua ja valtiontukia koskevassa sääntelyssä on harmonisoitu eräiltä osin myös kansallisen prosessisääntelyn perusteita. Toistaiseksi pisimmälle menevä harmonisointi perustuu julkisten hankintojen oikeussuojadirektiiviin (2007/66/EY). Se määrittelee eräitä uusia oikeusturvakeinoja, joista on säädettävä jäsenvaltion oikeudessa. Myös kilpailuasetus (1/2003/EY) määrittelee verraten yksityiskohtaisesti oikeusturvamenettelyä. Siinä säännellään muun muassa todistustaakkaa, tuomioistuinten toimintaa sekä komission ja tuomioistuinten yhteistoiminnan perusteita. Useissa direktiiveissä edellytetään myös riittäviä kansallisia oikeusturvakeinoja.
Pääministeri Juha Sipilän hallitusohjelman (2015) mukaan oikeusprosesseja nopeutetaan ja mahdollistetaan tuomioistuinten keskittyminen ydintehtäviin sekä lyhennetään tuomioistuinten käsittelyaikoja muun muassa kehittämällä korkein hallinto-oikeus aidoksi ennakkoratkaisutuomioistuimeksi. Korkeimman hallinto-oikeuden valituslupasääntelyn kehittäminen on sisältynyt myös pääministeri Jyrki Kataisen hallituksen ohjelman (2011) mukaisesti laadittuun oikeudenhoidon uudistamisohjelmaan (Oikeudenhoidon uudistamisohjelma vuosille 2013—2025, Oikeusministeriön mietintöjä ja lausuntoja 16/2013) sekä 19.8.2016 julkaistuun oikeus- ja työministeri Lindströmin ohjelmaan oikeudenhoidon kehittämiseksi.
Itsekriminointisuoja on yksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä muotoutuneista oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeista rikosasioissa. Henkilöä ei saa pakottaa tai painostaa todistamaan itseään vastaan tai tunnustamaan syyllisyytensä. Hän voi kieltäytyä kertomasta seikkoja, joilla voisi olla merkitystä vireillä olevassa häneen tai hänen läheiseensä kohdistuvassa rikostutkinnassa. Itsekriminointisuojalla voi olla merkitystä myös hallintoasioiden oikeudenkäynnissä.
Viranomaisen valitusoikeuden kytkeminen julkisen edun valvontaan ei riittävällä tavalla kata niitä tilanteita, joissa korkeimman hallinto-oikeuden linjaratkaisu olisi tarpeen päätöksen tehneen hallintoviranomaisen ja hallinto-oikeuksien ratkaisukäytännön ohjaamiseksi. Kun lähtökohtana on, että ylimmän oikeusasteen linjaavan ratkaisun saaminen edellyttää asianosaisen valitusta korkeimpaan hallinto-oikeuteen, ei korkeimman hallinto-oikeuden oikeuskäytäntöä ole mahdollista saada tapauksista, joissa hallinto-oikeuden ratkaisu on ollut asianosaiselle myönteinen.
Hallintolainkäyttöä koskevat perussäännökset sisältyivät hallintolainkäyttölakia säädettäessä Suomen Hallitusmuotoon, jonka 16 §:ään oli perusoikeusuudistuksessa (laki 969/1995) sisällytetty nykyistä perustuslain 21 §:ää vastaava oikeusturvasäännös hyvästä hallinnosta ja oikeudenmukaisesta oikeudenkäynnistä. Tämän perusoikeussäännöksen yhtenä taustana oli Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6(1) artiklan säännös jokaisen oikeudesta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin riippumattomassa ja puolueettomassa tuomioistuimessa silloin, kun päätetään hänen oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan tai häntä vastaan nostetusta rikossyytteestä.
Kun valitus on vireillä, sitä käsittelevä tuomioistuin voi hallintolainkäyttölain 32 §:n mukaan kieltää tai keskeyttää päätöksen täytäntöönpanon tai antaa muun täytäntöönpanoa koskevan määräyksen.